Vesisängyn synnyinsija - Lake Titicacan kelluvat saaret?

Viimeinen etappimme Perussa oli Titicaca-järvi, joka sijaitsee Perun ja Boliviaan rajalla yli 3800 metrin korkeudessa. Järvi on Etelä-Amerikan suurin ja sen suosituin nähtävyys on erikoiset kaisloista tehdyt Los Uros -saaret. Näille ankkuroiduille kaislalautoille asukkaat ovat aikoinaan paenneet inkojen hyökkäyksiä. Vaikka hyökkäysvaara taitaa olla jo ohi, saarilla on vieläkin 300 asukasta.

Skeptinen ennakko-oletukseni oli, että tämä suosittu matkakohde on nykyään muovinen turistirysä. Tästä huolimatta halusimme käydä omin silmin ihmettelemässä, miten ihmiset elävät kuuluisilla kaislasaarilla. Otimme kulkemisen helpottamiseksi saarille hostellin kautta retken, joka vei meidät lukuisien muiden retkenjärjestäjien tavoin muutaman rakennuksen kaislasaarelle. Tämä nimenomainen pieni saari vaikutti valitettavasti vain meitä turisteja varten rakennetulta, teennäiseltä teatterilavalta. Tytöt ja naiset myivät käsitöitä ja miehet kyyditsivät extrahintaan turreja kaislaveneillä.

Oli todella omituisen tuntuista kävellä hieman höllyvällä kaisla-alustalla ja miettiä että ihmiset oikeasti asuvat sellaisen virityksen päällä. Ehkä joku täällä käynyt on saanut aikoinaan idean vesisängystä. Saarivierailu oli melkoista teatteria, mutta on sanottava, että nykyisen pääelinkeinon turismin tuomat lisäroposet eivät varmasti ole tehneet saarilla elämisestä helppoa. Muutama aurinkopaneeli ei paljon auta pakkasöinä kaislamajassa. Vierailupäivänämme saimme niskaamme räntää ja siitä huolimatta monet asukkaat - lapset mukaan lukien - painelivat menemään paljain jaloin. Itse hytisin villakalsareissani, vaikka luulisi, että Suomessa on tottunut pahempiinkin pakkasiin.

Pienenpien lasten temmeltämistä oli hauska seurata. Tosi pienet - arviolta 6 - 8 vuotiaat - pojat huristivat tottuneesti moottoriveneellä ja luotsasivat sen parkkiin kapeaan rakoon. Lapset touhusivat meistä välittämättä omiaan, tekivät kuperkeikkoja tai killuivat katonreunassa. Monet turistit antoivat lapsille karkkia ja purkkaa (vaikka oli kielletty), jota he sitten posket pullollaan jauhoivat. Myös länsimaalaisia leluja näkyi paljon. 

Se kelluvien saarien retkellä oli mukavaa, että kerrankin ihmisiä sai kuvata miten paljon tahtoi. Tilanteet eivät toki olleet ihan aitoja, kuten minä haluaisin, mutta joskus on pakko tyytyä siihen mitä saa. Todella monet perinteisiin vaatteisiin pukeutuneet eivät ole matkamme aikana halunneet tulla kuvatuksi. Näin ollen paljon todella mielenkiintoisia kasvoja ja tilanteita on pitänyt vain painaa kuvana mielen syövereihin, vaikka ne olisi halunnut teidänkin kanssanne jakaa. 

Vierailimme Los Uros - saarien lisäksi ihan normaalilla Taquile-saarella. Siellä on tutkimusten mukaan ollut asutusta jopa 10 000 vuoden ajan. Saari oli karu, välimerellinen ja siisti. Erityisesti siellä oli painotettu, että ihmisiä ei saa kuvata ilman lupaa ja lapsille ei pidä antaa karkkia. Paluumatkalla kohti Punoa näimme onneksi myös niitä oikeita, aitoja kelluvia kaislasaaria, joilla ihmiset elävät tavallista arkea. Kyse ei ollut mistään yksittäisestä pikkusaarelmasta, vaan kunnollisesta kylästä, jossa oli myös koulu.  

Tässä ovatkin sitten Perun varsinaiset nähtävyydet meidän osaltamme ja seuraava maa vuorossa on Bolivia. Seuraavassa jutussa haluan kuitenkin tehdä vielä pientä yhteenvetoa Perusta. 

Muistattehan, että kaikki kommentit ovat edelleen lämpimästi tervetulleita! Kommentointi onnistuu helposti myös anonyyminä ilman gmail-tiliä, rekisteröitymistä tms. Toki olisi kiva, jos anonyyminä laitettujen kommenttien perään laittaa nimensä tai nimimerkkinsä, mutta se ei tietenkään ole pakollista. Hasta luego!