tiistai 29. heinäkuuta 2014

Kun eniten ketuttaa kaikki

Puhisen, pihisen ja murisen, silmissä salamoi, korvissa kohisee, sisällä kiehuu, ärsyttää, raivostuttaa, ketuttaa... Upeimmista hienoin matkakaan menee harvoin täysin putkeen, joskus päin vastoin ihan perseelleen. Nyt jo(?) on siis tullut aika purkautua ja kertoa kun eniten ketuttaa kaikki. Varmaan arvaatte, että "ketuttaa" on aivan liian naurettava sana kuvaamaan kiukkuamme, mutta en siitä huolimatta suostu sitä veellä alkavaa kirosanaa täällä julkisesti kirjoittamaan (miettikää se mielessänne).

Tämän raivonpurkauksen takana on se, että koitimme melkein viikon ajan järjestää Sucressa Boliviassa kuuluisaa Salar de Uyunin -retkeä (3-4 pv). Jos ette ole koskaan kuulleet paikasta, niin Googlettakaa vaikka kuvia niin tajuatte hiukan paremmin miten ainutlaatuisen upeasta paikasta on kysymys. Lopulta löysimme paikallisen suositteleman matkanjärjestäjän, joka lupasi hiukan yllättäen, että saa järjestettyä meille retken parin päivän päähän. Kuulosti hiukan liian hyvältä ollakseen totta - ja niinhän se olikin!

Aloimme tutkia ja varmistella itse hiukan asioita ja saimme heidät kiinni kusetuksesta - melkein liian myöhään. Olimme yhteydessä etäällä olevaan Tupizaan toimistoon, jonka piti muka järjestää varsinainen matka ja saimme selville, ettei meille ollut paikkoja kyseisenä päivänä alkavalla retkellä. He eivät olleet kuulleetkaan meistä eivätkä tee mitään yhteistyötä tämän sucrelaisen yrityksen kanssa.

Tämän sucrelaisen yrityksen ja lopulta jopa heidän asianajajansa kanssa vatkaaminen, vänkääminen ja asioiden jankkaaminen otti voimille. Asian setviminen ja maksetun retken sekä erillisten bussilippujen takaisinperintä oli melkoisen työn, peräksiantamattomuuden ja hiukan perkeleidenkin takana. Poliiseitakin piti olla jo lähtemässä hakemaan - sen verran isosta rahasummasta meidän budjetissa oli kysymys. Tiukalla vääntämisella ja suomalaisella sisulla (sekä nurmelaisella kiukulla - dfwm...), homma saattiin loppuen lopuksi oikaistua ja saimme onneksi rahamme takaisin. Valitettavasti rytäkässä olimme menettäneet useampia päiviä ja mikä pahinta - todennäköisesti joudumme jättämään koko Salar de Uyuini -retken tekemättä. MP & MI te ainakin tajuatte kuinka paljon SDU:n missaaminen harmittaa.

Kerrottakoon, että paikalliset lakot, mielenosoitukset ja tiesulut Uyuinissä tekevät retken järjestämisestä tällä hetkellä vaikeaa. Syynä koko Salar de Uyuini -retken peruuntumisen ei siis ole ihan pelkästään tämä episodi ja epäluotettava matkanjärjestäjä. Tilanne ei ole täällä nyt millään tavalla normaali. Uyuni on kokonaan suljettu. Siellä on tiesulkuja eivätkä autot pääse sisään tai ulos, polttoaineen saamisessa on ongelmia ja retki olisi muutenkin täytynyt toteuttaa eri tavalla ja eri kautta kuin normaalisti. Tämä oli kuitenkin tiedossa. Matkanjärjestäjän olivat improvisoineet uusia reittejä. Me emme vaan suostuneet siihen, että he ottavat turistien epätoivosta loputkin mehut irti. Emme suostuneet tulemaan normaalin "sori, retki ei alakaan tänään koska auto on rikki tai muut matkustajat sairastuivat tai tie on poikki tai tai tai" huijauksen kohteeksi. Tämä on monissa tapauksissa tarkoittanut, että on jumissa jossain peräkylässä ja pakotettuja olemaan extraöitä matkanjärjestäjän hotellissa ja syömään heidän kaverinsa ravintolassa.

Lomalla ja seikkailemassa kun ollaan, niin pitäisi tietysti osata olla iisisti, chillata ja venyttää pinnaa. Pitäisi muistaa istahtaa alas, ottaa vaikka olut ja miettiä onko tässä nyt kuitenkaan niin kauhean vakavasta asiasta kysymys. Tähän asti olemme aika hyvin onnistuneetkin siinä, mutta joskus ei vaan pysty. Syystä tai toisesta - useimmiten monen asian summana - syvään hengittäminen ja ooooommmmmm ei vaan enää riitä, cooli chillauskuminauha napsahtaa poikki ja perkeleet raikaa - varsinkin jos yksi reissun tärkeimmistä retkistä jää tekemättä.

Monissa maissa matkustellessa on tottunut siihen, että valko- tai pinkkinaamaisena gringona tai farangina on paikallisten silmissä kävelevä pohjaton rahasäkki. Tämä aiheuttaa sen, että aivan kaikesta pyydetään ylihintaa ja tinkaaminen on arkipäivää. Se, että tinkaat tuliaiskukkarosta tai lapasista käsityömarkkinoilla on jotenkin vielä ok, mutta kun joka ikisestä hemmetin asiasta sinulta koitetaan joka hemmetin kerta kiskoa moninkertaisia hintoja alkaa jossain vaiheessa raastaa. Onneksi monesti auttaa, että siirtyy asioimaan vilkkaimman turistialueen ulkopuolelle, niin sanotusti paikallisten paikkoihin ja ostaa aamusämpylänsä aina kun mahdollista samalta mummulta.

Ruokaa ja vettä on saatava päivittäin ja siitä ei periaatteestakaan halua maksaa moninkertaista hintaa. Tinkaamisessa onneksi auttaa, kun lukee ja kyselee, mikä oikea hintataso on. Näin ei tule niin helposti maksaneensa esimerkiksi torikaupassa monin kertaisia hintoja rehuistaan. Valitettavasti "hintalappupaikoissakaan" ei ole välttämättä helppoa. Joissakin ravintoloissa on käytössä meille uusi huijauskeino, jossa ruokalistassa olevat hinnat eivät olekaan lopullisia hintoja, vaan niihin saatetaan lisätä vielä esimerkiksi vero, ei vain se tutumpi palvelumaksu (service fee) tai muu keksitty lisä. Käy siinä sitten ilomielisenä kirtelemässä ja katsomassa ravintoloiden ruokalistoja ja jankkaamassa joka kerta, onko oikea lopullinen hinta nyt sitten ihan varmasti tämä.

Etelä-Amerikassa on ollut tähän mennessä yllättävää, että pois käveleminen ei ole vielä kertaakaan auttanut tinkaamisessa. Tai no kerran - pari joku taisi huudella perään hiukan alennettua hintaa - mutta koska oltiin edelleen kaksin-kolminkertaisessa hinnassa todellisesta - ei kaupantekoa kannattanut jatkaa. Täällä ei joko olla niin kovia kauppamiehiä tai sitten he tietävät, että perästä tulee kohta paksu(lompakkoinen) amerikkalainen, joka maksaa kumminkin sen mitä pyydetään ja jättää todennäköisesti vielä laupiaana samarialaisena viikon palkan verran tippiä. Me olemme tiukan budjettimme kanssa hiukan hankalassa asemassa noiden rinnalla.

Yksi pahimmista ryöväreistä on taksit ja siksi niitä niin vähän olemme käyttäneetkin. Järkevä - paikallisilta otettava - hinta voi olla vaikka yksi rahaa (1 x). Meiltä samasta matkasta pyydetään viittä (5 x). Tinkaamme ja olisimme valmiita maksamaan jopa tuplahinnan 2 x, mutta kuski ei suostu tulemaan hinnassa 4 - 3 x alemmas. Lopputulos: me kävelemme sitten perkele! Asia on tietenkin eri jos saapuu aamuyöllä uuteen kaupunkiin. Silloin ei tietenkään kannata mennä hortoilemaan kaduille, vaan tilata etukäteen vaikka sitten hiukan kalliimpikin taksi.

Yöpymiset, matkaliput ja retket ovat asia täysin erikseen, koska ne maksavat edellä mainittuja paljon enemmän. Siksi niihin varmaan liittyykin niin järjettömän paljon kusetusta. Jokaikinen kerta pitäisi muistaa tarkistaa ja pyytää kirjallisena, mitä kaikkea kerrottu hinta pitää ja ei pidä sisällään. Kuuluvatko pääsymaksut hintaan, entä mitkä kaikki ruokailut, välipalat ja juomat, onko majapaikassa lämpimät peitot vai tarvitseeko vuokrata makuupussi (kuuluuko hintaan), mitä kuljetus tarkoittaa, millainen auto, yksityinen vai julkinen ja mistä mihin, pitääkö englanninkielisestä oppaasta maksaa erikseen, enkä onko kokki, maksaako hänkin vielä lisää jne. jne. Kaikki voi olla paperilla, mutta tästä huolimatta hinta voi olla seuraavana päivänä jostain ihmeen syystä noussut. 

Tiedän, että elämässä yleensäkin kannattaisi olla vähemmän vakava. On energian hukkaamista nipottaa pikkuasioista. Myönnän, että meillä molemmilla on tässä asiassa vielä hyvin paljon opittavaa. Mutta nyt olen purkautunut ja rahoittunut ja ihmettelen, jos jaksoit lukea vuodatukseni tänne asti. Tämä oli tällä kertaa tämmöinen sekava yrjöän ketutukseni syliinne -juttu. :) Aurinkoisia päiviä kaikille teille! Ensi kerralla sitten taas jotain muuta.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Perulaista kuhinaa

Olemme jo siirtyneet Boliviaan ja haluan taas summata hiukan ajatuksiani edellisestä maasta eli Perusta. Ensivaikutelma Ecuadoria resuisemmasta maasta ei suostunut haihtumaan. Roskaisuus ja hampsuisuus päti mielestämme etenkin kaupunkien kohdalla. Toki alueelliset erot olivat suuret.

Ihmiset vaikuttivat olevan Perussa huomattavasti iloisempia kuin Ecuadorissa, vaikka ei heitä toki voi Kaakkois-Aasian aina iloisiin hymynaamoihin verrata. Perussa näki kuitenkin heti, että heidän kulttuuriinsa kuuluivat iloiset tuttavien tervehdykset ohikulkiessa, ystävien halaukset, poskipusu tai selkään taputtelut. Me saimme tästä osamme positiivisempana palveluna kuin mihin alkumatkasta olimme joutuneet tottumaan. Korostan, että tämäkin on tietenkin meidän henkilökohtainen mielipiteemme ja muilla voi olla asiasta täysin erilainen näkemys.
Huaraz
Luonnonmaisemat olivat Perussa ajoittain jopa huumaavan upeat, kuten aiemmin jakamani kuvat ehkä kertovat. Historialtaan maassa riittäisi mielenkiintoista ihmeteltävää ja opittavaa, vaikka erillisen blogin aiheeksi. Haluan kuitenkin sen sijaan jakaa teille hyvin arkisia ajatuksia ja tunnelmakuvia etenkin kadunvarsilta. Toivottavasti nämä hiukan yksipuoliset kuvaustilanteet eivät ala kyllästyttää teitä. Itse en tunnu saavan tarpeekseni värikkäiden katukuvien tai hattupäisten ihmisten taltioimisesta.

Huaraz

Olen tehnyt reissumme aikana hyvin epätieteellistä - ja varmastikin tosi mielenkiintoista :) - hattututkimusta. Kaikki lierihatut - kuten kansallispuvutkaan - eivät ole tietenkään samanlaisia. Perussa - etenkin Huarazin alueella - hatut olivat paljon isompia ja korkeampia kuin Ecuadorissa (kts. kuva yllä!). Jotkut muistuttivat isoja amerikkalaisia cowboyhattuja, joissa oli nauhakoristeita. Etelä-Perussa - lähellä Bolivian rajaa - katukuvassa yleistyivät vaaleat kukka- ja kesähatut (kuva alla) sekä mustat, huopaiset knallihatut. Asujen koristeellisuus tuntui olevan huipussaan Huarazissa ja väheni hieman etelässä, samoin kuin riemunkirjavat kankaat.


Ruoka oli Perussa ihan maukasta, muttei mitenkään erityistä. Marsut jätettiin sielläkin rauhaan. Riisiä ja kanaa syödään paljon. Alkukeiton, pääruoan ja mehun sisältämät settilounaat, almuerzot olivat edullisia (2-3 €), muttei niitä ihan koko ajan jaksanut mussuttaa. Minulle jäänee päällimmäisenä mieleen, että raikkaita tuorepuristettuja mehuja sai halvalla - eurolla pienen kannullisen - ja ne olivat tajuttoman hyviä. Lähes joka kadunkulmassa oli lisäksi pastelleria & panaderia tai leipämyyjä, jolta sai tuoretta leipää välipalaksi tai sokerihimon iskiessä ihanan kakunpalan jälkiruoaksi alle eurolla. 




Monen arki on Perussa varmasti rankkaa. Leipä on ohut, vaikka jotain töitä olisikin. Kodittomia näkyi kaduilla pahvien päällä nukkumassa ja riepuihin kääriytyneenä. Mummut koittivat epätoivoisesti myydä muutamia nahistuneita hedelmiään tai pieniä käsitöitä, jottei heidän tarvitsisi kerjätä suoraan rahaa. Lämpötila putoaa monissa paikoissa - erityisesti vuoristossa - öisin lähelle nollaa tai sen alapuolelle. Taloissa on harvoin lämmitystä ja nukkuminen villakalsareissa tuli tutuksi. Vähempiosaisten nukkuessa taivasalla muistaa kummasta rutista vähemmän siitä, ettei pääse omassa majapaikassaan taaskaan kuumaan suihkuun. Monia haluaisi auttaa, mutta on vaikea tietää mikä olisi paras ja oikea tapa.
Children doing dishes in their garden
Cusco
Tässä kootusti mietteitämme Perusta. Tuleeko teille mieleen kysyttävää tai kommentteja? Seuraavana ihmeteltävänä Bolivia tai sitten jotain ihan muuta...

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Vesisängyn synnyinsija - Lake Titicacan kelluvat saaret?

Viimeinen etappimme Perussa oli Titicaca-järvi, joka sijaitsee Perun ja Boliviaan rajalla yli 3800 metrin korkeudessa. Järvi on Etelä-Amerikan suurin ja sen suosituin nähtävyys on erikoiset kaisloista tehdyt Los Uros -saaret. Näille ankkuroiduille kaislalautoille asukkaat ovat aikoinaan paenneet inkojen hyökkäyksiä. Vaikka hyökkäysvaara taitaa olla jo ohi, saarilla on vieläkin 300 asukasta.


Skeptinen ennakko-oletukseni oli, että tämä suosittu matkakohde on nykyään muovinen turistirysä. Tästä huolimatta halusimme käydä omin silmin ihmettelemässä, miten ihmiset elävät kuuluisilla kaislasaarilla. Otimme kulkemisen helpottamiseksi saarille hostellin kautta retken, joka vei meidät lukuisien muiden retkenjärjestäjien tavoin muutaman rakennuksen kaislasaarelle. Tämä nimenomainen pieni saari vaikutti valitettavasti vain meitä turisteja varten rakennetulta, teennäiseltä teatterilavalta. Tytöt ja naiset myivät käsitöitä ja miehet kyyditsivät extrahintaan turreja kaislaveneillä.


Oli todella omituisen tuntuista kävellä hieman höllyvällä kaisla-alustalla ja miettiä että ihmiset oikeasti asuvat sellaisen virityksen päällä. Ehkä joku täällä käynyt on saanut aikoinaan idean vesisängystä. Saarivierailu oli melkoista teatteria, mutta on sanottava, että nykyisen pääelinkeinon turismin tuomat lisäroposet eivät varmasti ole tehneet saarilla elämisestä helppoa. Muutama aurinkopaneeli ei paljon auta pakkasöinä kaislamajassa. Vierailupäivänämme saimme niskaamme räntää ja siitä huolimatta monet asukkaat - lapset mukaan lukien - painelivat menemään paljain jaloin. Itse hytisin villakalsareissani, vaikka luulisi, että Suomessa on tottunut pahempiinkin pakkasiin.
Pienenpien lasten temmeltämistä oli hauska seurata. Tosi pienet - arviolta 6 - 8 vuotiaat - pojat huristivat tottuneesti moottoriveneellä ja luotsasivat sen parkkiin kapeaan rakoon. Lapset touhusivat meistä välittämättä omiaan, tekivät kuperkeikkoja tai killuivat katonreunassa. Monet turistit antoivat lapsille karkkia ja purkkaa (vaikka oli kielletty), jota he sitten posket pullollaan jauhoivat. Myös länsimaalaisia leluja näkyi paljon. 


Se kelluvien saarien retkellä oli mukavaa, että kerrankin ihmisiä sai kuvata miten paljon tahtoi. Tilanteet eivät toki olleet ihan aitoja, kuten minä haluaisin, mutta joskus on pakko tyytyä siihen mitä saa. Todella monet perinteisiin vaatteisiin pukeutuneet eivät ole matkamme aikana halunneet tulla kuvatuksi. Näin ollen paljon todella mielenkiintoisia kasvoja ja tilanteita on pitänyt vain painaa kuvana mielen syövereihin, vaikka ne olisi halunnut teidänkin kanssanne jakaa. 

Vierailimme Los Uros - saarien lisäksi ihan normaalilla Taquile-saarella. Siellä on tutkimusten mukaan ollut asutusta jopa 10 000 vuoden ajan. Saari oli karu, välimerellinen ja siisti. Erityisesti siellä oli painotettu, että ihmisiä ei saa kuvata ilman lupaa ja lapsille ei pidä antaa karkkia. Paluumatkalla kohti Punoa näimme onneksi myös niitä oikeita, aitoja kelluvia kaislasaaria, joilla ihmiset elävät tavallista arkea. Kyse ei ollut mistään yksittäisestä pikkusaarelmasta, vaan kunnollisesta kylästä, jossa oli myös koulu.  

Tässä ovatkin sitten Perun varsinaiset nähtävyydet meidän osaltamme ja seuraava maa vuorossa on Bolivia. Seuraavassa jutussa haluan kuitenkin tehdä vielä pientä yhteenvetoa Perusta. 

Muistattehan, että kaikki kommentit ovat edelleen lämpimästi tervetulleita! Kommentointi onnistuu helposti myös anonyyminä ilman gmail-tiliä, rekisteröitymistä tms. Toki olisi kiva, jos anonyyminä laitettujen kommenttien perään laittaa nimensä tai nimimerkkinsä, mutta se ei tietenkään ole pakollista. Hasta luego!

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Mystisen Machu Picchun valloitus

Machu Picchun valloitusretki aloitetaan yleensä Cuscosta ja sinne meidänkin matkamme kävi. Huarazista matkasimme ensin yöbussilla Limaan. Jätimme Limaan tutustumisen kokonaan välistä ja jatkoimme sieltä suoraan lentämällä Cuscoon. Löysimme sen verran hyvän lentotarjouksen, että päätimme tarttua siihen. Vältimme tällä tavalla noin 22 lisätuntia bussissa. Lentämällä olimme perillä alle kahdessa tunnissa.
Morning mist in Cusco
Cusco oli mielestämme yksi kivoimmista kaupungeista, joissa olemme Perussa käyneet. Vaikka siellä käy valtava määrä turisteja, on se säilyttänyt rosoisen charminsa. Cusco on kuitenkin vasta välietappi Machu Picchun valloituksessa. Päästäkseen Picchulle on matkustettava joko kalliilla turistijunalla tai vaellettava vuorien kainalossa Aguas Calientes nimiseen kylään, jonne ei ihme kyllä mene edelleenkään tietä ja hyvä niin!

Kuuluisa Inca Trail -vaellus 4 tai 2 päivää olisi varmasti ollut hieno kokemus, mutta retki olisi pitänyt varata noin ½ vuotta etukäteen ja se olisi maksanut arviolta 300 - 800 €. Me emme halunneet siihen nyt satsata, koska pystyimme retkeilemään Huarazin upeissa maisemissa lähes ilmaiseksi. Hyppäsimme siis (ylihintaiseen) turistijunaan, koska turret eivät saa käyttää paikallisten junaa. Puksutimme käsittämättömän hidasta 30 km/h vauhtia noin neljä tuntia Cuscosta Aguas Calientesiin. Onneksi maisemat olivat upeat ja niitä oli helppo ihailla hienosta kattonäköalaikkunajunasta.

Aguas Calientes pyörii nykyään todennäköisesti lähes kokonaan Machu Picchu turisteille. Sen näkee mm. kaksin - kolminkertaisista hinnoista, lukemattomasta määrästä hostelleja ja ravintolatarjonnasta (= lähes joka toinen ravintola oli pizzeria). Toki kovemmat hinnat ymmärtää siinä mielessä, että paikka on todellakin tiettömien teiden päässä. Junat tosin kulkevat monta kertaa päivässä ja niillä tavaraa saadaan roudattua kyltymättömille turisteille. Olisi voinut olettaa, että pikku kylä (pop. 1600) on vuosien ja turistivirtojen hiomana täysin siloittunut, mutta hiukan yllättäen siitä ei ole todellakaan tullut mitään kiiltokuvakylää. Roskia oli edelleen joenvarsi täynnä ja kävelykadut ja talotkin olivat monin paikoin rupuisia. Tästä huolimatta paikka oli kuitenkin omalla tavallaan viehättävä, ympäröihän sitä joka puolelta vehreät vuoret.
Kylässä ei siis ole autoja paitsi Machu Picchun huipulle turisteja roudaavat bussit. Minut vihreäsilmäisen hupakon hiukan yllätti, että niin moni matkaa ylös bussilla (50$/mp). Varsinaiseen nousuosuuteen ei kuitenkaan mene kuin 1 - 2 tuntia, mutta saattaahan siinä toki tulla hiki. Kun kuljimme aamulla viiden pintaan kylän läpi, ensimmäistä 5:30 bussia oli jo jonottamassa ainakin 300 metrin jono ihmisiä. Moni muukin halusi siis ylhäälle auringonnousun aikaan. Me reippailimme vauhdilla ylös, jotta saimme liittyä ylhäällä bussikyytiläisten valtaamaan uuteen jonoon 6:30 aukeavilla porteilla.

Kipuaminen palkittiin ylhäällä ja maisemat olivat pysäyttävän huikeat. Istahdimme katsomaan auringon nousua ja mietimme mitä Machu Picchun aikoinaan vuorten keskeltä löytäneet retkeilijät - ketkä ne sitten ovatkaan ensimmäisinä olleet - ovat ajatelleet ja tunteneet. Millaista on löytää rehevien vuorten kätköistä kokonainen huipputarkasti ja kehittyneesti rakennettu, mutta kasvillisuuden valtaama kivikaupunki? 
Sun rising in the Machu Picchu
Turisteja varten Machu Picchua on tietenkin(?) restauroitu rankalla kädellä ja nykyinen näkymä on paljon siistimpi ja selkeämpi. Paikasta on yllättävän vähän varmoja tietoja, mutta oletetaan, että siellä on asunut noin 1200 asukasta, ilmeisesti pääosin naisia, lapsia ja pappeja. Yhden teorian mukaan se on ollut jonkinlainen pyhä seremoniapaikka. Joku väittää, että siellä on tehty erityisesti kastelujärjestelmä- ja viljelykokeiluita. Alueella on noin 200 rakennusta ja hienot kastelujärjestelmät, joten mistään muutaman rakennelman kivikasasta ei ole kysymys. Jostain syystä paikka on hylätty 1500-luvulla. Yksi monista teorioista on, että asukkaat ovat kuolleet isorokkoon. Koska Machu Picchun menneisyys on niin hämärää, jää mielikuvitukselle paljon tilaa.

Mainittakoon, että Machu Picchulla käy vuodessa noin 400 000 turistia. Kävijämäärä on rajoitettu 3000 turistiin päivässä ja UNESCO pitää sitä aivan liian suurena. Alue on niin herkkä, että kävijämäärää pitäisi kuulemma rajoittaa rankasti. Ehdotamme röyhkeästi bussikuljetuksien lopettamista, sori vaan! En minäkään vaadi Mt. Everestille kondolihissin rakentamista, jos kuntoni ei riittä sinne kipuamiseen.

Kaikesta huolimatta Machu Picchu oli todellakin kokemisen arvoinen. Toivon, että kuvat puhuvat puolestani!

This it is! 




Path less travelled

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Maisemakuvia Huarazin ympäristöstä

Lähdettyämme aavikolta Colánilta piipahdimme Huanchacon surffiparatiisissa. Koska emme aikoneet surffata ja uskoimme tarkenevamme taas ylämaalla, päätimme jatkaa pian matkaa ja siirtyä jälleen vuoristoon. Otimme tukikohdan Huarazin kaupungista. Koska olen niin innoissani alueella olevista vuoristomaisemista, haluan jakaa ne heti teidän kanssanne ilman sen kummempia turinoita. Annetaan taas kuvien puhua puolestaan (klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi!). Sen verran nyt kuitenkin tietoa, että kyseessä on siis Andien rosoinen ja jylhä Cordillera Blanca vuorijono, johon kuuluu myös Perun korkein ja Etelä-Amerikan kolmanneksi korkein vuori Huascarán Sur (6768 m).
----
After visiting Colán in the desert we stopped by in the surfers´ paradise Huanchaco. Because we were not going to surf and had warmed up nicely in the sun, we decided to continue soon to the mountains. We took a night bus from Trujillo to Huaraz. It is really beautiful area and the city is surrounded with amazing mountains. I am so excited about the views that I want to share some of the photos with you right away (by clicking the photos you can make them bigger). These photos are from Cordillera Blanca which is part of the larger Andes range. One of the mountains is Peru´s highest and South-America´s 3 rd highest mountain Huascarán Sur (6768 m).
Carhuaz (north from Huaraz)
View from Yungay (north from Huaraz)
Pargue Nacional Huascarán
Lagunas Llanganuco
Lagunas Llanganuco

Hiking through Santa Cruz village to Lake Wilcacoccha
On the way to Lake Wilcacocha
Lake Wilcacocha
Lake Wilcacocha and Common Coots(?)
Huaraz is down in the valley behind the first hill

 

Guess who is excited?!

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Hämmentäviä ensitunnelmia Perusta

Matkasimme Ecuadorista yöbussilla Peruun ja heräsimme hiukan hämmentävissä tunnelmissa perillä.  Peru täräytti ensikosketuksesta pysäyttävän realiteettitällin päin pläsiä. Tuntui yllättäen siltä, että Ecuador oli kevyttä turisteilua Peruun verrattuna. Rajanylitysmatka alkoi Cuencasta (EC) ja jatkui rähjäisellä bussilla Lojasta (EC) Piuraan, Peruun. Yöllä ylitimme rajan hämärässä Macarássa, jonka piti olla ennakkotietojen mukaan turvallisimpia ylityspaikkoja. Kaikki meni hienosti, mutta oli omituista, että meidän piti kävellä hämärän rajan yli ja tovin herätellä parakissa koisaamassa ollutta virkailijaa hoitamaan maahantulopaperimme. Tuntui siltä, että koko rajanylitys olisi ollut harvinainen tapaus, vaikka vastaavia busseja kulkee tuosta useita päivässä.

Matka jatkui lopulta ilman sen kummempia ongelmia kunnes aamukuudelta savuimme Piuraan. Aavikon keskeltä nousevaa kaupunkia ympäröivät hökkelikorttelit. Roskaa (ja sitä itteensä) oli joka paikassa ja hajut olivat sen mukaiset. Tiet olivat huonossa kunnossa ja mototaksit huristelivat kaaottisesti ristiin rastiin. Meno oli kuin Intiassa konsanaan - no joo, tiedän kokemuksesta, että se nyt olisi jo liioittelua - mutta samanlaisia viboja tuli.
Jatkoimme Piurasta heti aamulla paikallisbussilla rannikolle Paitaan ja sieltä edelleen collectivolla Colánin pieneen kalastajakylään meren rannalle. Matkalla joutui kauhistelemaan, miten kammottavan täynnä kaunis aavikko oli kaikenlaista roskaa ja moskaa. Rakennusjätteiden lisäksi oli kotitalousroskia ja näytti, että jokaikisessä puskassa ja oksassa lepatti muovipussin riekaleita. Toki Ecuadorissakin oli paikoin roskasta, mutta ei mielessäni tässä määrin.


Colánin kylä on todella pieni eikä perille asti mene edes kunnollista asfalttitietä. Kylä on nilana kuivan ja kuuman aavikon sekä vellovan meren välissä. En voi kertoa paljonki siellä on asukkaita, koska sitä ei kai tarkkaan tiedetä - jokusia satoja oletettavasti. Pääelinkeino on kalastus. Saalista on kuulemma viime aikoina tullut niin vähän, että paatteja on nostettu kuiville. Tunnelma oli kylässä apean rauhallinen. Olut näytti maistuvan toimettomille miehille iltaisin. Korppikotkat kärkkyivät kylän laitamilla uusia roskapusseja.




Kaikessa karuudessaan ja vaatimattomuudessaan Colán oli juuri sitä mitä halusimme. Turisteja ei juuri näkynyt. Perun kesällä vuodenvaihteessa paikka kuulemma kuhisee alueelle lomailemaan tulevia kaupunkilaisia. Me olimme tyytyväisiä, että paikka oli nyt hiljainen, vaikka se merkitsi samalla myös sitä, että elintarvikkeita oli aukiolevissa kioskityyppisissä kaupoissa vähemmän saatavilla. Ruokapaikkoja toki oli, mutta niissä oli totuttu siihen, että turisteille on ihan omat hintansa ja sehän ei passannut meille. 



Syy siihen miksi päätimme mennä juuri syrjäiseen Colánin kylään, oli se että löysimme sieltä hyvin erityisen B&B:n. Pitäjä oli yli 70 vuotias nainen, joka on auttanut toistakymmentä vuotta alueen kulkukoiria ja -kissoja. Taustalla on nykyään jonkin sortin järjestökin, jonka kautta maksetaan mm. eläinten steriloinnit. En aio mainita järjestön tai majoituspaikan nimeä täällä. Siihen on useita syitä, joita en halua tulkinta- ja väärinymmärrysvaaran takia tässä alkaa ruotia. Paljon tärkeää ja hienoa työtä he ja hän ovat kuitenkin tehneet, sitä ei käy kiistäminen. Jos joku haluaa tietää lisää, voimme kertoa privana enemmän.


Asuimme pitäjän kodin, eläintarhan ja eläinklinikan yhteydessä olevassa viihtyisässä vierashuoneessa. Aavikon keskellä kukoistavassa puutarhassa saimme tutustua hänen 10:een koiraansa, ties kuinka moneen kissaan sekä kahteen kilpikonnaan, joiden rikkoutuneen altaan korjasimme vierailumme aikana. Aamuisin käytimme koiria lenkillä. Majoituksen hinnalla saimme siis kaupan päälle roppakaupalla karvaterapiaa. Reppanat kulkukoirat ja -kissat ovat koskettaneet minua siinä määrin, että ne ansaisevat ihan oman juttunsa, joten niistä ei nyt sen enempää.
 

Tällaisia ovat siis ensitunnelmamme Perusta. Maa on kuitenkin paljon paljon muutakin ja niistä kerron seuraavaksi. Pysy siis "kanavalla"! :D

---------
EXTRAINFOA HIKAREILLE: :D

Halusin tutkia ja vertailla hiukan numerotasolla etenkin niitä Etelä-Amerikan maita, joissa me aiomme matkustaa. Kiinnostukseni herätti ensikosketuksessa Ecuadorin ja Perun silmämääräinen ero, vaikka oletin Perun ainakin näennäisesti rikkaammaksi. Tietenkin ymmärrän, että maan sisällä alueellisetkin erot voivat olla isoja. Tulee kuitenkin olemaan mielenkiintoista nähdä millaisena lukujen aikaansaamat ennakko-olettamukset näyttäytyvät käytännössä meidän silmissämme. 

Otin mukaan vertailuun myös aiheellisesti kritisoidun BKT:n, vaikka sen käyttö elintasovertailussa on monin tavoin ongelmallinen (ei kerro mitään esim. tulonjakoeroista, huomioi kotitaloustyötä jne.). Pikaisesti analysoituna huomiota herättävin seikka on se, että Perun BKT/asukas ja sijoitus HDI-vertailussa on Ecuadoria parempi, mutta Perun väestöstä elää silti enemmän (50 - 60 %) köyhyysrajan alapuolella kuin Ecuadorissa (40 - 50 %). Lähteenä on lähinnä Wikipedia, joten lukujen paikkansapitävyyteen täytyy suhtautua varauksella. BKT-luvut ovat kansainvälisen valuuttarahaston 2012 lukuja. Etenkin Bolivian kohdalla näyttää olevan jostain syystä todella suuria eroja BKT:ssa (jokin lähteen mukaan BKT/asukas olisi Boliviassakin yli 5500 USD??).

BKT asukasta kohden (USD), HDI (sija),                           eliniäinodote
Ecuador   5424,63                    89. sija (korkea)                     75 - 77,5 vuotta
Peru         6795,77                    77. sija (korkea)                     75 - 77,5 vuotta          
Chile         9029,73                    40. sija (erittäin korkea)          75 - 77,5 vuotta
Bolivia      2575,68                    108. (keskitaso)                      65 - 67,5 vuotta
Suomi       45 723                      21. sija (erittäin korkea)          77,5 - 80 vuotta

Tässä vielä kartta siitä, kuinka monta prosenttia eri maiden väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella (kartta kopsattu täältä).
Percent poverty world map