Puhisen, pihisen ja murisen, silmissä salamoi, korvissa kohisee, sisällä kiehuu, ärsyttää, raivostuttaa, ketuttaa... Upeimmista hienoin matkakaan menee harvoin täysin putkeen, joskus päin vastoin ihan perseelleen. Nyt jo(?) on siis tullut aika purkautua ja kertoa kun eniten ketuttaa kaikki. Varmaan arvaatte, että "ketuttaa" on aivan liian naurettava sana kuvaamaan kiukkuamme, mutta en siitä huolimatta suostu sitä veellä alkavaa kirosanaa täällä julkisesti kirjoittamaan (miettikää se mielessänne).
Tämän raivonpurkauksen takana on se, että koitimme melkein viikon ajan järjestää Sucressa Boliviassa kuuluisaa Salar de Uyunin -retkeä (3-4 pv). Jos ette ole koskaan kuulleet paikasta, niin Googlettakaa vaikka kuvia niin tajuatte hiukan paremmin miten ainutlaatuisen upeasta paikasta on kysymys. Lopulta löysimme paikallisen suositteleman matkanjärjestäjän, joka lupasi hiukan yllättäen, että saa järjestettyä meille retken parin päivän päähän. Kuulosti hiukan liian hyvältä ollakseen totta - ja niinhän se olikin!
Aloimme tutkia ja varmistella itse hiukan asioita ja saimme heidät kiinni kusetuksesta - melkein liian myöhään. Olimme yhteydessä etäällä olevaan Tupizaan toimistoon, jonka piti muka järjestää varsinainen matka ja saimme selville, ettei meille ollut paikkoja kyseisenä päivänä alkavalla retkellä. He eivät olleet kuulleetkaan meistä eivätkä tee mitään yhteistyötä tämän sucrelaisen yrityksen kanssa.
Tämän sucrelaisen yrityksen ja lopulta jopa heidän asianajajansa kanssa vatkaaminen, vänkääminen ja asioiden jankkaaminen otti voimille. Asian setviminen ja maksetun retken sekä erillisten bussilippujen takaisinperintä oli melkoisen työn, peräksiantamattomuuden ja hiukan perkeleidenkin takana. Poliiseitakin piti olla jo lähtemässä hakemaan - sen verran isosta rahasummasta meidän budjetissa oli kysymys. Tiukalla vääntämisella ja suomalaisella sisulla (sekä nurmelaisella kiukulla - dfwm...), homma saattiin loppuen lopuksi oikaistua ja saimme onneksi rahamme takaisin. Valitettavasti rytäkässä olimme menettäneet useampia päiviä ja mikä pahinta - todennäköisesti joudumme jättämään koko Salar de Uyuini -retken tekemättä. MP & MI te ainakin tajuatte kuinka paljon SDU:n missaaminen harmittaa.
Kerrottakoon, että paikalliset lakot, mielenosoitukset ja tiesulut Uyuinissä tekevät retken järjestämisestä tällä hetkellä vaikeaa. Syynä koko Salar de Uyuini -retken peruuntumisen ei siis ole ihan pelkästään tämä episodi ja epäluotettava matkanjärjestäjä. Tilanne ei ole täällä nyt millään tavalla normaali. Uyuni on kokonaan suljettu. Siellä on tiesulkuja eivätkä autot pääse sisään tai ulos, polttoaineen saamisessa on ongelmia ja retki olisi muutenkin täytynyt toteuttaa eri tavalla ja eri kautta kuin normaalisti. Tämä oli kuitenkin tiedossa. Matkanjärjestäjän olivat improvisoineet uusia reittejä. Me emme vaan suostuneet siihen, että he ottavat turistien epätoivosta loputkin mehut irti. Emme suostuneet tulemaan normaalin "sori, retki ei alakaan tänään koska auto on rikki tai muut matkustajat sairastuivat tai tie on poikki tai tai tai" huijauksen kohteeksi. Tämä on monissa tapauksissa tarkoittanut, että on jumissa jossain peräkylässä ja pakotettuja olemaan extraöitä matkanjärjestäjän hotellissa ja syömään heidän kaverinsa ravintolassa.
Lomalla ja seikkailemassa kun ollaan, niin pitäisi tietysti osata olla iisisti, chillata ja venyttää pinnaa. Pitäisi muistaa istahtaa alas, ottaa vaikka olut ja miettiä onko tässä nyt kuitenkaan niin kauhean vakavasta asiasta kysymys. Tähän asti olemme aika hyvin onnistuneetkin siinä, mutta joskus ei vaan pysty. Syystä tai toisesta - useimmiten monen asian summana - syvään hengittäminen ja ooooommmmmm ei vaan enää riitä, cooli chillauskuminauha napsahtaa poikki ja perkeleet raikaa - varsinkin jos yksi reissun tärkeimmistä retkistä jää tekemättä.
Monissa maissa matkustellessa on tottunut siihen, että valko- tai pinkkinaamaisena gringona tai farangina on paikallisten silmissä kävelevä pohjaton rahasäkki. Tämä aiheuttaa sen, että aivan kaikesta pyydetään ylihintaa ja tinkaaminen on arkipäivää. Se, että tinkaat tuliaiskukkarosta tai lapasista käsityömarkkinoilla on jotenkin vielä ok, mutta kun joka ikisestä hemmetin asiasta sinulta koitetaan joka hemmetin kerta kiskoa moninkertaisia hintoja alkaa jossain vaiheessa raastaa. Onneksi monesti auttaa, että siirtyy asioimaan vilkkaimman turistialueen ulkopuolelle, niin sanotusti paikallisten paikkoihin ja ostaa aamusämpylänsä aina kun mahdollista samalta mummulta.
Ruokaa ja vettä on saatava päivittäin ja siitä ei periaatteestakaan halua maksaa moninkertaista hintaa. Tinkaamisessa onneksi auttaa, kun lukee ja kyselee, mikä oikea hintataso on. Näin ei tule niin helposti maksaneensa esimerkiksi torikaupassa monin kertaisia hintoja rehuistaan. Valitettavasti "hintalappupaikoissakaan" ei ole välttämättä helppoa. Joissakin ravintoloissa on käytössä meille uusi huijauskeino, jossa ruokalistassa olevat hinnat eivät olekaan lopullisia hintoja, vaan niihin saatetaan lisätä vielä esimerkiksi vero, ei vain se tutumpi palvelumaksu (service fee) tai muu keksitty lisä. Käy siinä sitten ilomielisenä kirtelemässä ja katsomassa ravintoloiden ruokalistoja ja jankkaamassa joka kerta, onko oikea lopullinen hinta nyt sitten ihan varmasti tämä.
Etelä-Amerikassa on ollut tähän mennessä yllättävää, että pois käveleminen ei ole vielä kertaakaan auttanut tinkaamisessa. Tai no kerran - pari joku taisi huudella perään hiukan alennettua hintaa - mutta koska oltiin edelleen kaksin-kolminkertaisessa hinnassa todellisesta - ei kaupantekoa kannattanut jatkaa. Täällä ei joko olla niin kovia kauppamiehiä tai sitten he tietävät, että perästä tulee kohta paksu(lompakkoinen) amerikkalainen, joka maksaa kumminkin sen mitä pyydetään ja jättää todennäköisesti vielä laupiaana samarialaisena viikon palkan verran tippiä. Me olemme tiukan budjettimme kanssa hiukan hankalassa asemassa noiden rinnalla.
Yksi pahimmista ryöväreistä on taksit ja siksi niitä niin vähän olemme käyttäneetkin. Järkevä - paikallisilta otettava - hinta voi olla vaikka yksi rahaa (1 x). Meiltä samasta matkasta pyydetään viittä (5 x). Tinkaamme ja olisimme valmiita maksamaan jopa tuplahinnan 2 x, mutta kuski ei suostu tulemaan hinnassa 4 - 3 x alemmas. Lopputulos: me kävelemme sitten perkele! Asia on tietenkin eri jos saapuu aamuyöllä uuteen kaupunkiin. Silloin ei tietenkään kannata mennä hortoilemaan kaduille, vaan tilata etukäteen vaikka sitten hiukan kalliimpikin taksi.
Yöpymiset, matkaliput ja retket ovat asia täysin erikseen, koska ne maksavat edellä mainittuja paljon enemmän. Siksi niihin varmaan liittyykin niin järjettömän paljon kusetusta. Jokaikinen kerta pitäisi muistaa tarkistaa ja pyytää kirjallisena, mitä kaikkea kerrottu hinta pitää ja ei pidä sisällään. Kuuluvatko pääsymaksut hintaan, entä mitkä kaikki ruokailut, välipalat ja juomat, onko majapaikassa lämpimät peitot vai tarvitseeko vuokrata makuupussi (kuuluuko hintaan), mitä kuljetus tarkoittaa, millainen auto, yksityinen vai julkinen ja mistä mihin, pitääkö englanninkielisestä oppaasta maksaa erikseen, enkä onko kokki, maksaako hänkin vielä lisää jne. jne. Kaikki voi olla paperilla, mutta tästä huolimatta hinta voi olla seuraavana päivänä jostain ihmeen syystä noussut.
Tiedän, että elämässä yleensäkin kannattaisi olla vähemmän vakava. On energian hukkaamista nipottaa pikkuasioista. Myönnän, että meillä molemmilla on tässä asiassa vielä hyvin paljon opittavaa. Mutta nyt olen purkautunut ja rahoittunut ja ihmettelen, jos jaksoit lukea vuodatukseni tänne asti. Tämä oli tällä kertaa tämmöinen sekava yrjöän ketutukseni syliinne -juttu. :) Aurinkoisia päiviä kaikille teille! Ensi kerralla sitten taas jotain muuta.
Nyt riitti tämä pimeys! On siis aika lähteä taas reissuun ja valoon. Tällä kertaa nokka käännetään kohti Väli-Amerikkaa, tarkemmin ottaen Panamaa ja Costa-Ricaa. Miksi juuri sinne? Noooh, miksi ei? 
