El Tatio Geysers!!!

Sadan kilometrin päässä San Pedro de Atacamasta sijaitsevat El Tatio geysirit. Paikassa on kolmanneksi eniten maailmassa - joidenkin tietojen mukaan yli 80 kappaletta - kuumaa vettä ja vesihöyryä taivaalle puskevaa termosuihkua. Lisäksi alueella on satoja kaasuja ja höyryjä hönkäilevää fumarolia.

El Tatio Geysers

Lähdimme matkaan aamuneljältä. Perillä 4200 metrin korkeudessa olimme kuudelta, pakkasta on -13 C astetta. Lukema ei kuulosta hirmu pahalta, mutta ennen auringonnousua on järisyttävän kylmä. Tuntui, että hyytävän kostea ilma luikertelee väkisin vaatteiden alle, vaikka kaikki mitä on reissussa mukana on päällä. Osasyynä kylmän tarttumiseen lienee takana oleva kahden tunnin pakastinbussimatka. Onneksi nyt pääsee liikkumaan ja aurinko on ihan kohta nousemassa. 

Auringonnousu on maaginen. Koko laakso on täynnä pakkasilmaan sekoittunutta vesihöyryä, johon auringonsäteet heijastuvat. Joka puolella suhisee, sihisee, kuplii ja pulppuaa. Tää on ihan hullua! Ihastelun ja hämmästelyn lomassa hiukan mietityttää saako tässä ja tässäkin ihan oikeasti kävellä ja olla. Mitä jos maan alla muhiikin kaasukulpa, termopieru, joka odottaa purkautumista? Vaikka onkin hiukan kylmä, en haluaisi tulikuumaa myrkkykaasuilla sekoitettua suihkua nyt niskaani. Noh olkoon, tää on niiiiiin siistiä!!! Kuvia on paljon, mutta sori vaan, en osannut taaskaan raakata enempää pois ja tehdä fiinimpää tiivistelmää.

   

Alueen termoenergiaa on yritetty ottaa hyötykäyttöön useita vuosia. Siinä ei kuitenkaan ole onnistuttu. Suurin syy lienevät tekniset ongelmat, mutta taustalla on myös paikallisten asukkaiden vastustus. Heidän mielestään hanke on liian kallis.

Miniature volcano

Hot water flowing through icy fields

Matkan varrella näimme lisäksi sulapaikoissa ruokailevia hienoja lintuja, joista (ehkä) tunnistin mm. andienhanhen (Chloephaga melanoptera) ja sarvinokikanan (Fulica cornula). 

Reissuni bucketlistalla oli laama tai alpakka ja ne olen saanut rastittaa nähdyksi jo kauan aikaa sitten. Täytyy kuitenkin myöntää, että niitä vielä hienompana kokemuksena pidän ecuadorilaisien villihevosien näkemistä. Tällä retkellä niiden ohelle nousi toinen kirkas suosikki, vikunjat (vicuña, Vicunga vigunga).

Vikunjat ovat melko pieniä (120 cm kork., 45 kg) kamelieläimiin kuuluvia villieläimiä. Alpakka on ilmeisesti vikunjasta polveutuva kesytetty hyötyeläin. Vikunjat elävät vuoristossa 3200 - 4800 metrin korkeudella. Sen turkki on hienoa, himoittua ja kuulemma maailman kalleinta villaa. Yksi kaulahuivi voi maksaa 1500 euroa. Villansa takia laji metsästettiin melkein sukupuuttoon. Laji onneksi suojeltiin lailla vuonna 1974, jolloin enää 6000 yksilöä oli jäljellä. Nyt kanta on elpynyt hyvin yli 350 000 yksilöön, vaikka lajia salametsästetään edelleen. 

Jouduimme menemään Atacamaan melkoisen kiertotien kautta, mutta lopputuloksena oli todella ikimuistoinen ja upea retki. Kaikkia kokemiamme hienoja asioita emme osanneet etukäteen edes kuvitella. Muutamassa päivässä näimme ainutlaatuisia paikkoja ja eläimiä, jotka tulemme varmasti muistamaan lopun elämäämme. Kannatti siis jälleen puskea suomalaisella sisulla eteenpäin ja olla periksiantamaton. Viimeiset viikot Etelä-Amerikassa ennen Australiaan siirtymistä ovat edessä. Niistä lisää pikapuolin! 

Reserva Nacional Los Flamencos

Teimme retken Reserva Nacional Los Flamencos suojelualueelle. Päivä aloitettiin aamupalalla ja pienellä kävelyretkellä vuoristossa. Maisemat muistuttivat hiukan Lapin tuntureita, vaikka olimme tulivuorien ympäröimänä ja noin 4100 - 4300 metrin korkeudessa. Sää oli mitä mainioin - lämpötilan auringon noustessa kirpakasti pakkasen tuntumassa. Miten se onkin aina niin, että parhaat kaffeet saa kannonnokassa tai laavakivellä?

Morning coffee at Laguna Miscanti, volcano Miñiques (5910 m) behind

ZOOM THERE, QUICKLY!

Heikin ottaessa minusta kuvaa satuin huomaamaan takanani jolkottelevan ketun. Sain tietenkin kauhean intohyppyhihkumishepulin. Onneksi ukkelikin tajusi lopulta zoomata ja sai napattua jonkinlaisen kuvan otuksesta. Kyseessä oli todennäköisesti culpeo eli Andien kettu (Lycalopex culpaeus), joita suojelualueella asuu. Niiden tiedetään hyökkäävän joskus jopa lampaiden kimppuun, minkä takia niitä metsästetään ja myrkytetään aika ajoin. Kannan kokoa ei tarkkaan tiedetä, mutta sen oletetaan olevan ihan hyvällä tolalla vihamielisyydestä huolimatta.

Laguna Miñiques

Kasveja näyttää meidän silmissämme olevan vähän, mutta kasvillisuus on tutkimusten mukaan yllättävänkin monipuolista. Jopa 500 erilaista geologisiin ja ilmastollisiin ääriolosuhteisiin sopeutunutta kasvia on löydetty. Yksi alueen harvinaisuuksista on jättikaktus, joka kasvaa pituutta vain noin sentin vuodessa.   

Salar de Atacama, salt flat

Parque dos Flamingos oli noin 120 km päässä San Pedro de Atacamasta. Ajelimme sinne laguunivisiitin jälkeen. Puiston alueella elää kolmea erilaista flamigolajia: chilen-, andien- ja jamesinflamingo. Alueen kasvillisuus koostuu suurelta osin erilaisista jäkälistä ja levistä, jotka ovat sopeutuneet hyvin erikoisiin olosuhteisiin. Aamulla kun lähdimme liikkeelle lämpötila oli nollassa. Päivän mittaan se nousi liki 30 asteeseen. Vaatteita sai siis olla ahkerasti riisumassa ja pakkaamassa.

  

Saisiko olla suolaa? Sitä piisaa sullekin!

I have seen enough, adios!

Kiviset ja soraset maailman kuivimmalla aavikolla

San Pedro de Atacama, Chile

Bolivian episodin jälkeen busseilimme pirullisen lenkin Sucresta Oruron kautta Iquiquen rantakaupunkiin Chileen (tsekatkaa joskus lenkki Route Mapista). Ei mikään fiksuin reitti, mutta tilanteen pakottamana niin oli tehtävä. Onneksi sattumalta reitillemme osunut Iquiquen rantabulevardi pääsi yllättämään minut täysin ja iloisesti värikkäällä georgialaisella arkkitehtuurillaan. Se oli todella virkistävää pitkään jatkuneen keskeneräisen, värittömän ja ankean rakennuskannan jälkeen. Siitä kuvia ehkä myöhemmin, jos ketään kiinnostaa?

Iquiguessa laitoimme mietintämyssyt päähän ja pohdimme mille seuraavaksi alkaisimme. Mitä kannattaisi ja pystyisi tekemään loppuun hupenevassa ajassamme Etelä-Amerikassa? Päätimme, että runttaamme itsemme toista kautta suola-aavikolle karuja luonnonihmeitä hämmästelemään. Halusimme osamme alueen ihmetyksistä, vaikka kapuloita onkin ollut rattaissa ja kiviä kengässä. Lenkki oli raskas, pitkä ja tuli kalliiksi, mutta se oli kaiken panostuksen arvoinen. Tulossa on kolme erillistä päivitystä tuosta reissusta, koska en osaa - enkä kyllä oikein haluakaan - tiivistää noin ainutlaatuista paikkaa yhteen pikku päivitykseen.

Ensimmäisenä tulossa pelkästään kuivia kiviä, kiviä, kiviä ja aavikkoa, jippiii. Sattuu nimittäin olemaan niin, että tykkään vihreän ja liikkuvan luonnon lisäksi kivistäkin. Erilaiset kivilajit, -muodot ja muodostelmat ovat vaan minun mielestäni ihmeellisellä tavalla kiinnostavia.

Tukikohtamme oli pieni turistien kansoittama San Pedro de Atacaman kaupunki. Se sijaitsee - kuten nimestäkin voi näppäräti päätellä - Atacaman autiomaassa. Trivial Pursuit -tärppinä kerrottakoon, että Atacamaa pidetään maailman kuivimpana autiomaana. Tämä johtuu siitä, että joissain mittauspisteissä ei ole satanut 400 vuoteen. Keskimäärin alueella sataa 1 mm vuodessa.  Pilvetön taivas takaa myös sen, että UV-indeksit hohkaavat melkein joka päivä punaisella. Onneksi pinkit possunnahkamme ovat saaneet sen verran suojaväriä, ettemme palaneet.

Atacamassa päivät olivat mukavan lämpimiä - reilusti +20 C astetta - mutta yöt olivat aivan törkeän kylmiä. Vaikka olemme joutuneet tottumaan kylmiin öisin, vaativat nämä aavikon yöt vielä erityistä lisäpanostusta. Tämä taitaa kuitenkin olla sen verran kuivaa juttua, että tällä kertaa infocorneri loppuu tähän ja loput ihmetykset ovat pelkkinä kuvina. Toivottavasti aavikon autio, jäyhä ja karulla tavalla kiehtova tunnelma välittyy sinne asti!

Salt

 

Part of La Cordillera de la Sal

Kuivaa kuivaa kuivaa!

Amphitheatre in Valle de la Luna (the Moon Valley)

"Tosi mielenkiintoista, mutta missä kaikki kasvit on?!" Valle de la Muerte

Sunset and quick temperature drop at Valle de la Luna

One of  the area´s many volcanos