Millainen maku Ecuadorista jäi

Luonnon puolesta Ecuador on kaunis maa. Päällimmäisenä ja positiivisimpana mieleen tulevat jäämät upeat vehreät, rauhallisesti aaltoilevat vuorenrinteet. Euroopassa olemme tottuneet nuorempiin vuoristoihin, jotka nousevat taivaisiin lumihuippuineen ihan eri tavalla jäyhempinä ja rosoisina kuin valtavat Andit Ecuadorin kohdalla.

Ecuadorilaisesta ruoasta ei valitettavasti jää makuhermoja kutkuttavia tarinoita kerrottavaksi jälkipolville - ei edes marsunmakuisia. Herkkuna voisi pitää sitä, että avokadot olivat joskus valtavia - ison greipin kokoisia ja niiiiin hyviä - ja korianteria sai 20 sentillä saunavihdan kokoisen puskan. Limejäkään ei meinannut aina tunnistaa, koska ne voivat olla appelsiinin kokoisia. 

Ylivoimaisesti yleisin ecuadorilainen ruoka oli riisiä (95 %) ja kanaa (5 %). Olimme reippaita ja söimme useita kertoja tavallisten paikallisten suosimissa ruokapaikoissa. Niissä sai henkensä pitimiksi halvalla - jopa alle 2 € - ns. settilounaita (almuerzo), johon useimmiten kuului keitto (linssi-, kasvis-, kana-, kala- tai liha-) sekä riisilautanen jonkinlaisella kala- tai lihakikkareella. Sekä keitoissa että pääruoissa liha oli aina ruotoineen, luineen päivineen. Muutenkin näki, että eläimistä hyödynnettiin tehokkaasti aivan kaikki osat, mikä on tietenkin ihan hyvä juttu. Palanpainikkeeksi annoksiin kuului usein mehu.

Kastikkeita tai sooseja ei juuri koskaan ollut – eikä myöskään mausteita... Kyllä näillä pöperöillä hengissä pysyi, mutta ravintoarvoja tai herkullisuutta ei juuri kannattanut miettiä. Tämän takia teimme paljon ruokaa itse, kun siihen vain oli mahdollisuus. Raaka-aineet ja yrtit olivat halpoja - kunhan vaan jaksoi ja muisti tingata. Katugrillien hygieniataso oli niin epäilyttävä, että ne jätimme ne tällä kerralla väliin (ja siitä huolimatta olemme molemmat olleet jo kipeinä). Esim. possun mahalakkua, grillatua suikaloitua nahkaa ja kananvarpaita olisi kyllä ollut tarjolla.

Mainitsin jo aikaisemmin siitä, että ecudorilaiset vaikuttivat meistä yllättävänkin myrtseiltä. Yhdessä hostellissa respan tyyppi oli suorastaan närkästynyt, kun tullessamme keskeytimme hänen leffankatselutuokionsa (tiedän, tuollainen leffakeskeytys on tosi ärsyttävää kotioloissa, mutta töissä?). Hän röhnötti yhteiskäytössä olevassa olohuoneessa sohvan nurkassa ja kampesi lopulta ylös hyvin vetelästi ja raahusti näyttämään meille huoneemme. Palvelu oli muuallakin tosi usein omasta iloisesta hymystä ja pirteästä tankeroespanjasönkötyksestä huolimatta uskomattoman nuivaa. En tiedä johtuuko se kansan ujoudesta, noloudesta vai maan tavasta, mutta olisi kiva tietää. Murjotukssa jäi melkein Lempäälän poliisiaseman sitruunassa uitettu nuiva naisvirkailijakin kakkoseksi. Onneksi satuimme muutaman kerran katujuhlien ja jonkin sortin fiestan keskelle, joissa ihmiset nauroivat ja hiukan jopa ilakoivat.

Koiranpentuinvaasion lisäksi joka paikassa tuntui Ecuadorissa olevan vauvoja. Äidit olivat välillä hiukan vanhempia, mutta kauhean usein todella nuoria. Vauvoja rintaruokittiin avoimesti vaikka ihan kadulla kävellen. Päivähoitomahdollisuudet olivat varmasti hyvin rajalliseet ja pikkulapset kulkivat kantoliinoissa mukana ihan joka paikkaan. Vaunuja tai rattaita ei näkynyt ollenkaan – eivätkä ne kyllä tuolla vuoristossa tai mukulapeltokaduilla kovin käytännöllisiä olisi olleetkaan. Kun lapsi on oppinut joten kuten kävelemään, kantopalvelu taitaa loppua. Kerran näimme bussin ikkunasta vilkkaan liikenneympyrän keskellä yksin taaperoikäisen, maksimissaan kaksi vuotiaan lapsen toikkaroimassa. Äiti oli varmaan hypännyt myymään hedelmiä tai jotain muita välipaloja ohikulkevaan bussiin paikallisen tavan mukaan ja palaa seuraavalla takaisin päin tulevalla bussilla, ehkä, toivottavasti...

Teiniraskaudet tuntuivat jotenkin kovin surullisilta. Useinhan tytöillä jää näissä tapauksissa koulut kesken. Todella nuorilla - ihan vielä lapsen näköisillä - tytöillä oli sekä kaupungeissa että pikku kylissä vatsat pystyssä ja vauva selässä kantoliinassa. Usein näki, että teinityttö kulki oletettavasti vielä omien vanhempiensa mukana vauvansa kanssa. Paikallisten ehkäisyvälineiden saantimahdollisuudesta tai käyttötaidosta emme valitettavasti osaa kertoa, mutta abortti on maassa laiton.

Luimme, että vuosisatojen ajan alkuperäisheimoja on sorsittu Ecuadorissa. Koska he tulevat usein hyvin hyvin köyhistä ja alkeellisista oloista, heitä pidetään ilmeisesti jollain tapaa junteimpina. Toistan itseäni, mutta minusta oli tosi hienoa huomata miten ylpeänä he omia asujaan kantoivat. Kyyläsin naisten polven yli ulottuvia hameenhelmoja ja katselin miten erilaisia koristeiluita niissä oli. Koristeet olisivat voineet kertoa, mistä heimosta ja kylästä nainen on, jos niitä olisi osannut tulkita. Ehkä viime vuosina – turisminkin ansiosta? - alkuperäisheimojen ainutlaatuisia perinteitä ja kulttuuria on alettu vaalia hiukan paremmin.

Nyt Ecuador on paketissa. Kokemuksena se oli mielenkiintoinen ja monin tavoin todella antoisa, mutta suoraan sanottuna mitään emme jää erityisesti kaipaamaan (paitsi yhtä koiraa). Nousiko sinulle mieleen kysyttävää tai kommentteja? Seuraavana ihmettelykohteenamme on Peru. Saas nähdä miten se meidät yllättää.