keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Vehreät rinteet ja pulleat lehmät

Piskuiseen Ecuadoriin mahtuu todella erilaista luontoa. Maassa on surffareiden rakastamia kuohuvia aaltoja hiekkabiitseineen, silmän kantamattomiin vehreää peltotilkkujen laikuttamaa vuoristoa, lukematon määrä vesiputouksia, lumihuippuisia tulivuoria sekä kuuman kosteaa trooppista sademetsää. Me saimme onneksi kokea pikkiriikkisen kaikkea näitä.

Cotopaxi-tulivuorelle kiipeäminen oli yksi Ecuadorin huippukokemuksia, vaikka emme huipulle asti menneetkään. Sekin olisi voinut olla periaatteessa mahdollista, koska sinne kiipeämiseen ei tarvitse teknistä kiipeilyosaamista. Me tyydyimme käymään jäätikön reunalla n. 5100 metrissä, josta eteenpäin meneminen ilman asianmukaisia välineitä on kielletty. Sää näyttää kuvissa hyvältä, mutta näin ei ollut koko ajan. Kamera meni pikaisesti sateen suojaan, kun jäätä/lunta/räntää alkoi sataa vaakasuoraan. Lämpötilan ollessa n. 4-5 C astetta ja tuulen ollessa vähintään 20 m/sek, voin kertoa, että villakalsarit olivat tarpeen.

View down
Cotopaxi








Chugchillan

Chugchillanin pienestä kylästä vaelsimme Quilotoa-kraaterille. Aloitus oli 3200 metrissä, jonka jälkeen laskeuduttiin laaksoon 2800 metriin. Siitä eteenpäin noustiinkin sitten loppumatka 3800 metriin saakka. Matkaa kertyi vain 14 km, mutta saimme kulumaan siihen noilla korkeusvaihteluilla seitsemän tuntia. Kävely halki lähes aution maaseudun ja läpi pikku kylien oli ikimuistoinen ja kirsikkana pohjalla odotti upea turkoosinsininen kraaterijärvi Quilotoa.

Quilotoa
I made it!


Fit citydogs in Quito
Sanomattakin lienee selvää, että Euadorin eläintarinat keskittyvät aika oikeutetuksi Galapagokselle. Haluan kuitenkin kertoa myös hiukan eläimistä mantereella, vaikkei se niin hekumallista ilotulista olekaan. Aloitan kulkukoirista, koska minun silmiini niitä oli paljon. Ressuja näki tonkimassa roskia, selvittelemässä reviiririitoja, jolkottelemassa pallit tai turpeat nisät heiluen ihan joka paikassa. Olemme kuitenkin kuulleet usealta taholta, että tilanne on huomattavasti pahempi esimerkiksi Chilessä ja Argntiinassa, valitettavasti! Tuleva näyttää olenko silloin jo turtunut asiaan vai tilaanko oman rahtilaivan karvaisille tuliaisille... Kiukuttaa muuten todella rankasti lukea uutisista, että Suomen kaltaisessa muka-sivistysvaltiossakin jotkut idiootit ostavat pentuja välittämättä ollenkaan niiden alkuperästä.

Country view near Sighos
Maisemaan kiinteästi kuuluvien kulkukoirien lisäksi on kerrottava kukoista ja kanoista. Cuencan vanhaa Unescon suojelemaa ”hienostokaupunkia” lukuunnottamatta joka ikisessä paikassa, jossa olimme yötä, kailotti kukkoja ja vilisti kanoja vapaana. Näissä tapauksissa voitaisiin varmasti hyvällä mielellä puhua ihan oikeasti ”vapaista kanoista”. Se minua kuitenkin mietitytti, miten ne säilyivät hengissä pataan asti joutumatta petolintujen, koirien tai muiden saalistajien suuhun. Tämä mukavalta kuulostava kotkottava maalaistunnelma piti railakkaiden koiratappeluiden ohella kuitenkin ikävästi huolen siitä, että aamuyön jälkeen nukkuminen oli herkkäuniselle usein melko hankalaa. Voi kuulostaa ihmeelliseltä kirjoittaa tällaisesta yksityiskohdasta, mutta alkaahan se jossain vaiheessa olla hiukan erikoisen tuntuista, että keskellä miljoonakaupunkiakin kerrostalon takapihalla tai parvekkeella huutaa kurkku suorana kukko aamuneljästä alkaen. ..Mutta onneksi melkein kaikkeen tottuu jossain vaiheessa.  

Kulkukoirat olivat tietenkin(?) usein tosi laihoja ja resuisia, mutta ulkona olevilla kotieläimillä saattoi olla Ecuadorissa melko kivat oltavat. Monissa kehitys- tai kehittyvissä maissa näin ei todellakaan ole. Ainakin minusta kanat, possut, lampaat, hevoset ja etenkin lehmät olivat ihanan pullean ja terveen näköisiä ja niitä katsellessa tuli hyvälle mielelle. Tämä ei liene mikään suuri ihmestys, kun katsoo sateen säännöisesti hellimiä ruokaa pullottavia Andien laidunmaita. Joskus se kyllä ihmetytti, miten kummassa isotkin eläimet pystyvät laiduntamaan niin jyrkillä rinteillä   

Kaupunki- tai kylämaisemasta tuntuu jotenkin tylsältä kertoa, mutta siitäkin nyt kuitenkin muutama sana. Monissa paikoissa talojen keskeneräisyys oli silmiinpistävää. Ylin kerros oli hyvin usein kesken. Tämän huomasi törröttävistä harjateräksistä, tiilikasoista ja betonipötkäleistä. Saman olemme huomanneet joissain Etelä-Euroopan maissa. Ilmeisesti rakennukset jätetään ainakin joissakin paikoissa verohelpotuksellisistä syistä tahallaan kesken – rakennusvaiheessa oleviksi. Lisäksi kun talot ovat ainoastaan etuseinästään rapattuja ja maalattuja on kaupunkimaisema helposti rähjäisen näköinen. Pihan (saati puutarhan) hoidosta ja siisteydestä ei nyt kannata edes puhua. Ilmeisesi asukkaita ei täällä haittaa ollenkaan, jos piha on täynnä roskaa, tärkeämpääkin mietittävää on (kuten saippuaoopperat). Voisi ajatella, että jos ihminen on tarpeeksi köyhä, on jopa törkeää puhua puutarhoista tai sisustuksesta, mutta monilla näytti kuitenkin olevan rahaa isoon televisioon ja hienoon autoon. Ne taitavat siis olla tässä kulttuurissa ensisijaisen tärkeitä statussymboleita. Onneksi rakennuskulttuuri oli Ecuadorissa melko matalaa ja se rauhoitti maisemaa hiukan.

Emme tehneet Ecuadorissa pidempää viidakkovaellusta ja siksi emme nähneet kovin paljon villieläimiä. Cotopaxin kansallispuistossa näimme kuitenkin ihkaoikeita, uljaita ja siroja ecuadorilaisia villihevosia. Tämä yllätys oli jotain niin hienoa, etten muita elikoita vähään aikaan muistanut kaivatakaan. Vaelluksellamme Quilotoa kraaterille sain rastin bucketlistaani rinteillä laiduntaneista pitkäkaulaisista ja pörhöisistä alpakoista, jeeee!
Wild horses in Cotopaxi national park
Ruta de las Cascadas
Kostean vehreästä Bañoksesta teimme niin kutsutun vesiputouksien pyöräretken (22 km) eli Ruta de las Cascadas. Retken kliimaksi oli Cascada El Pailón del Diablo vesiputous. Nähtyämme matkamme aikana lukemattommia putouksia köpöttelimme viimeiselle putoukselle jo hiukan turtuneina ilman sen kummenpia odotuksia.  Siksi kai jyrisevä yllätys oli niin vaikuttava (katso video, ääni mukaan), vaikkei kyseessä mikään Victorian putoukset ollutkaan. Lisäksi kävimme muutamalla pienellä haikilla lähimaastossa ja päiväretkellä sademetsässä Pyon lähellä.


Cascada El Pailón del Diablo



Kuulemamme mukaan vasta muutama vuosi sitten Ecuadorissa kiellettiin vankilatuomion uhalla apinoiden pitäminen lemmikkeinä. Tämän uudistuksen myötä apinoita saatiin jonkin verran turvaan eläintarhoihin, joissa niillä oli edes hiukan siedettävämmät olot. Kävimme yhdessä pienessä, yksityisen (länsimaalaisen) ylläpitämässä tarhassa. Siellä pyrkimyksenä on kuntouttaa vankeina pidetyt ja huonosti hoidetut eläimet takaisin ”luonnonkestäviksi”. Ikinä ei ole kiva nähdä eläimiä häkeissä, mutta pakko se on sanoa, että paljon todella hienoja, eksoottisia paikallisesta luonnosta peräisin olevia apinoita siellä oli. Onneksi tarhan ympärillä pyöri myös vapaana välimatkan krouvissa olevia apinoita, jotka oli jo päästetty irti, mutta jotka eivät olleet ihan vielä villiintyneet lähteäkseen omille teilleen.

Jatkan Ecuadorista vielä hiukan seuraavassa päivityksessä.

3 kommenttia:

  1. Aivan huikeat maisemat! Kiitos kun pidätte meitä matkalla mukana! ;)

    VastaaPoista