maanantai 9. marraskuuta 2015

Kambotzan lähihistorian kauheudet ja kuoleman kentät

Maailmanympärimatka on jo kaukana takana päin ja kirjoittelussa on ollut monestakin syystä pitkä luova tauko. Nyt haluan jakaa teille vielä muutamia koskettavia muistoja reissustamme, vaikka ne hiukan jälkijunassa tulevatkin. Suomen pimeässä lumettomassa tammikuussa tuntui mahdottomalta kirjoittaa Kambotzassa ihan äsken tapahtuneista hirmuteoista, mutta nyt on aika kertoa niistä hiukan. Palatkaamme siis vielä hetkeksi viimeiseen varsinaiseen kohdemaahamme Kambotzaan!


 
On kumma, jos turisti onnistuu välttymään kuulemasta Kambotzan verisestä lähihistoriasta. Etenkin paikan päällä sen luulisi kiinnostavan, mutta mielestäni myös muita on syytä siitä muistuttaa. Maassa on kuitenkin tapahtunut natsien hirmutekoihin verrattavia asioita vain vaivaiset neljäkymmentä vuotta sitten. Mistä on siis kysymys? 



1970-luvun puolivälissä vallankumoukselliset punakhmerit kaappasivat Kambotzassa vallan. Tämä kommunistinen porukka oli aluksi pieni sissiliike, mutta saatuaan tukea Kiinalta ja Pohjois-Korealta se kasvoi ja voimistui. Se ei sietänyt minkäänlaista poliittista toisinajattelua tai vastarintaa. Liikkeen tavoite oli luoda utopistinen omavaraisuutta ihannoiva maatalousyhteiskunta. Yhteiskunnan haluttiin olevan luokaton ja uskonnoton ja kaiken omaisuuden yhteistä, kansaa ei haluttu kouluttaa (väärin ja liikaa), vaan sen voimat keskitettiin maataloustöihin. Raskaan työn tekemisen ajateltiin puhdistavan kansan. Suurin osa kouluista, tehtaista ja sairaaloista lakkautettiin ja itse asiassa koko länsimaalainen lääketiede kiellettiin kokonaan. Liikkeen voima nojasi maaseudun aivopestyyn, köyhään ja kouluttamattomaan väestöön. Aiemmasta eliitistä ja kaupunkilaisista luotiin vääristelty kuva vaarallisina ulkomaiden liittolaisina ja loisina, jotka elävät maalaisten tuottamalla ruoalla. 

Ideaaliyhteiskuntaan pyrittiin tyhjentämällä systemaattisesti maan kaupungit ja siirtämällä ihmiset maaseudulle pakkotöihin. Useimmiten perheen hajoitettiin ihmisten nujertamiseksi ja yhteydenpito kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla. Pakkosiirto tapahtui marsittamalla ihmiset jalkapatikassa - lapset ja vanhukset mukaan luettuna - maalle niin sanottuihin uudiskyliin. Näitä orjatyöleirejä kutsutaan kuoleman kentiksi. Tämä johtuu siitä, että raskaita töitä tehtiin pitkiä päiviä todella surkeissa oloissa ja huonolla ravinnolla. Monet kuolivat aliravitsemukseen ja sairauksiin. Lisäksi paljon ihmisiä teloitettiin mielivaltaisista syistä. 
Ensin kävimme tutustumassa Battambangin alueella kuoleman kenttiin. Myöhemmin vierailimme Phnom Penhin lähellä olevilla Choeung Ekin kuoleman kentillä. Paikka ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Massamurhatodisteet olivat silmiinpistävät ja jopa teloitustavat olivat paikoin esitetty yksityiskohtaisesti. Alueella on niin valtavasti ruumiita, ettei niitä kaikkia ole rahojen puutteessa vieläkään pystytty kaivamaan maasta. Paikoin turisteja käveli (huomaamattaan) jäännösten päältä, vaikka niistä oli huomautettu kyltein.   
Punakhmerien silmätikkuina olivat erityisesti koulutetut ihmiset kuten lääkärit ja opettajat ja itse asiassa heidän koko perheensä. Oli tyypillistä, että vainottujen kaikki lähisukulaiset, ystävät ja jopa naapurit tapettiin ihan niin kuin varmuuden vuoksi... Lisäksi puhdistuksien kohteen olivat myös papit ja erilaiset etniset ryhmät kuten vietnamilaiset, kristityt, muslimit ja buddhalaismunkit. Jopa yhteydet ulkomaille, silmälasit tai liian pehmeät kädet (= koulutettu) olivat riittävä syy tappaa joku. Sekä kidutus- että tappamismenetelmät olivat äärimmäisen julmia. Usein ihmisiä tapettiin mm. kuokilla hakkaamalla ammuksien säästämiseksi. Pienempiä lapsia hakattiin kuoliaaksi puita vasten. Näimme omin silmin näitä puita. Joidenkin arvioiden mukaan punakhmerien hallinnon aikaan maassa kuoli yli MILJOONA ihmistä, mutta huomattavasti suurempiakin lukuja (3 milj.) on esitetty.


Lisäksi kävimme Phnom Penhissä kansanmurhan museossa nimeltä Tuol Sleng. Se on punakhmerien entinen vankila, jonka he perustivat koulurakennukseen. Sieltä kidutuksesta ja surkeista oloista selvinneitä vankeja lähetettiin tapettavaksi kuoleman kentille. 
Museo oli sekä koskettava että riipaiseva paikka erityisesti siksi, että siellä oli paljon yksityiskohtaisia henkilötarinoita ja kuvia vangeista ja heidän taustoistaan. Vankeina oli paljon myös lapsia. Julmuuksien osalta mitään ei taaskaan säästelty - vieläkään. Kidutusmenetelmiä kuvailtiin paikoin hyvinkin tarkkaan.... 
Edellä oleva on lähihistoriaa, mutta tilanne ei ole vieläkään täysin ohi. Punakhmerien perusteellinen kukistaminen on ollut vaikeaa ja tapahtunut hitaasti. Vasta vuonna 2006 maahan perustettiin YK:n alainen kansanmurhatuomioistuin setvimään (aika huonolla menestyksellä) tapahtumia. Maan nykyistäkin hallitusta on kritisoitu siitä, ettei se ole pystynyt saattamaan punakhmerien elossaolevia johtajia oikeuden eteen ja vastuuseen teoistaan. 

Joku voi miettiä, miksi käydä noin synkissä paikoissa lomallaan tai jopa miksi muistella noin karmeita juttuja menneisyydestä. En osaa sanoa muuta kuin että minusta on tärkeää tuntea historiaa, ei sulkea siltä silmiä. Tieto voi lisätä tuskaa, mutta toisaalta se saattaa auttaa ehkäisemään vastaavia julmuuksia jatkossa, ainakin toivottavasti... Kambodza oli ehdottomasti kokemisen ja näkemisen arvoinen mielenkiintoinen maa myös Siem Reapin ulkopuolelta, 
Nykypäivän Kambodzaa ja mielenkiintoinen ruokalista

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti